Pieni suuri ihme

by Jukka Eratuli


Transient

8.9.2012 Susanna

Tytär juoksee pihalta keittiöön, tuo äidille pienenpienen kukan. Se on liila, jokainen lehti vain millimetrin suuruinen. Suuri ihme, yllätys, jonka lapsen silmät ja sisin ovat todistaneet ja halunneet jakaa. Äiti näkee sen kauniina ja asettaa arkensa keskelle tiskipöydän reunalle, astiapinojen ja rätin viereen. Siihen se unohtuu, päivän juostessa kohti seuraavaa. Pieni kukkanen nuukahtaa, mullasta ja kasvunsa elementeistä irrotettuna.

Uuden päivän astioiden äärellä äiti huomaa taas tyttären tuoman lahjan. En halua, että lapseni sisin nuukahtaa, äiti ajattelee. Tahdon, että hänen silmänsä pysyvät auki elämälle.

Kolmevuotias herääkin uuteen aamuun riemuiten: “Äiti, mulla on sulle yllätys!” Tyttö osoittaa veikeän näköisenä ikkunasta taivaalle. “Aurinko vai?”, äiti kysyy. “Niin!”, tyttö nauraa. Kuinka oikeassa hän onkaan.

Illalla puistossa äiti pitää silmällä nyt kiipeilytelineessä taiteilevaa tytärtä. Loppukesän aurinko koskettaa heitä lämpimästi puiden välistä. Tuo paiste, ilmainen lahja meille kaikille. Ollapa yhtä lämmin ja luotettava, elämää ylläpitävä voima lapselle, äiti miettii.

Vasta maailmaan saapuneelle jokaisen päivän ja hetken lahjat ovat vielä olemassa. Taitaa viedä vuosia, ennenkuin lapsi uskoo tietävänsä, että aurinko on vain arkipäivää ja kukkasiakin joka paikassa.

Miten ihmettelyn saisi säilymään ihmisessä? Lapsissamme, itsessämme, ihmissuhteissa?